Viime viikon keskiviikko oli kansallinen vapaapäivä, joten koulu järjesti meille vaihtoehtoista ohjelmaa. Lähdimme bussiretkelle katsomaan 400-metristä Kokonoen riippusiltaa vuoristossa ja Yufuinin kylpyläkaupunkia.
Bussimatkailu oli hienoa, kun pääsi näkemään välillä muutakin kuin kaupunkimaisemaa. Käännyimme maantieltä ihmeelliselle mutkittelevalle vuoristotielle, jonka tiukoista käännöksistä bussi suoriutui juuri ja juuri. Oli kiva nähdä myös metsää, jota Japanissa ei vuorten ulkopuolella juuri ole.
Silta oli nätti, kuten maisematkin. Jossain vaiheessa vain alkoi sataa, ja kapealla sillalla ei saanut käyttää sateenvarjoja.
Maisemaa matkan varrelta
Kokonoen silta
Sillalta ajelimme alle tunnin Yufuiniin. Yufuin on idyllinen 10 000 asukkaan pikkukaupunki Yufu-vuoren kupeessa. Paikassa on kymmenittäin kuumia lähteitä ja niistä vetensä ammentavia kylpylöitä. Paikka on suosittu turistikohde japanilaisten keskuudessa.
Ruokailtuamme menimme viiden äijän porukalla kylpemään erään onsenin ulkoaltaaseen. Japsit eivät uskaltaneet tulla gaijin pooliimme (johon olisi mahtunut parikymmentä henkeä) vaan pysyttelivät sisäaltaassa. 気持ちいい.
Aurinko näyttäytyi pilvien takaa ja kiertelimme kaupunkia valokuvia räpsien. Vuodenaika oli suosiollinen ruskan punertamine lehtineen.
Torstaina katsoimme koululla leffan ja menimme viiden hengen porukalla yatain kautta karaokeen. Karaoke on hyvin suosittu illanviettotapa japanilaisten nuorten keskuudessa. Japanissa karaokea ei yleensä lauleta baareissa, vaan eräänlaisissa karaokehotelleissa, joissa jokainen seurue saa oman pienen huoneensa. Laulamaan pääsee siis useammin ja ei tarvitse ujostella koko baarille laulamista. Biisit valitaan langattomalla päätteellä ja puhelimella voi tilata juotavaa. Juomat maksavat suunnilleen saman verran kuin suomalaisessa baarissa.
Yatain antimia
Viihtyisä karaokehuone
Olimme varanneet paikan vain tunniksi, ja ehdin laulaa vain yläasteen musatunneilta tutut kappaleet Hound Dog ja Cocaine. Ranskalainen tyttö kehui lauluani kahteen kertaan. Muut lauloivatkin aika huonosti. :)
Tämän viikon perjantaijuhla koululla vietettiin takoyakin ja yakisoban merkeissä. Takoyaki on erityisessä pannussa tai vohveliraudan kaltaisessa härvelissä paistettuja taikinapalloja, joiden sisällä on mustekalaa, kasviksia, juustoa tai muita täytteitä. Pallukoiden päälle laitetaan aromikasta takoyaki-kastiketta tai majoneesia. Takoyaki oli kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi herkullisimpia maistamiani japanilaisia ruokia. Yakisoba taas on isolla pannulla paistettua lihaa, kasviksia ja nuudeleita, joita käänteli puikoilla samaan aikaan useampi kokki.
Suussasulavan herkullista takoyakia. Tässähän olisi idea suomalaiseen Ravintolapäivään.
Yakisoba
Juhlissa oli taas mukana paljon ulkomaalaisista kiinnostuneita japanilaisia. Tapasin jälleen lukiolaispojan, joka oli keväällä lisännyt minut Facebook-kaveriksi vaihdettuamme pari sanaa koululla. Opetimme toisillemme kirosanoja norjaksi, suomeksi ja japaniksi ja kuuntelimme hilpeässä sakekekkulissa olevan naisen juttuja (kaikki muut vesiselviä).
Juhlien jälkeen liityin izakaya-seurueeseen, jossa oli kaksi parikymppistä norjalaista, yksi sveitsiläinen ja yksi japanilainen englantia opiskeleva tyttö. Nyt päästiin asiaan! Skandinaavit hallitsevat nomihoodain hyödyntämisen huomattavasti paremmin kuin eteläeurooppalaiset. Norjalainen kundi kumosi 13 euron kertamaksulla kahdeksan tuoppia kaljaa, minulle riitti kuusi. Kaikki olivat hauskalla tuulella ja izakaya-ilta oli paras ikinä. Puhuin norjaa (kirjaimellisesti, en vertauskuvallisesti) ja vaihdoimme tongue twistereitä. Vesihiisi sihisi hississä. Ibsens ripsbusker og andre buskevekster. Basugasubakuhatsu.
Izakaya
Tarjoilivat alkoholia, sitä sai rahaa vastaan.
Nomihoodai. Vihreä juoma taisi olla Gin Tonic tms. kiivimurskalla.
Heh.
Menimme vielä kahdeksi tunniksi karaokeen. Lauloin norjalaisen tytön kanssa mm. kappaleet Barbie Girl ja Can You Feel the Love Tonight norjaksi. Parhautta. Kaljanjuojakaveri oli nälkäinen ja kävimme hakemassa hänelle burgerin mäkkäristä. Sveitsiläinen tyttö lähti kotiin norjalaisten ja japanilaisen jatkaessa klubille. Päädyin itse samaan ratkaisuun, kun sisäänpääsymaksu oli 20 € (naisille 10 €) ja koin jo juhlineeni tarpeeksi.
Kolmen neljän viikon jälkeen uutuudenviehätys alkaa vaihtua arkipäiväisyyteen. Enää ei tunnu niin ihmeelliseltä olla toisella puolella maapalloa. Ehkä sen tunteen kokee taas sitten Suomeen palatessa. Suomesta eniten kaipaa juomakelpoista hanavettä, kunnon saunaa, hiljaisuutta, tilavaa asumista ja suurimpienkin kaupunkien luonnonläheisyyttä. Vähiten ikävä tulee pimeyttä ja kylmyyttä.
Mitään kovin erikoista ei ole tapahtunut pariin päivään, joten listaanpa tähän muutamia japanilaisen kaupunkielämän asioita, jotka ovat erilaisia kuin Suomessa.
1) Bussit ja joskus muutkin autot sammuttavat moottorinsa aina liikennevaloihin pysähtyessään. Busseissa on ulkona ja sisällä kaiuttimet, joilla kuski kuuluttaa pysäkit. Bussiin mennään takaovesta ja otetaan automaatista lipuke. Matka maksetaan kuljetun matkan mukaan poistuessa.
2) Liikennevalot soittavat ihmeellistä nintendomusiikkia kun valo vaihtuu vihreäksi.
3) Hälytysajoneuvot soittavat nauhalta tai huutelevat mikrofonilla liikenteelle väistymiskehotuksia. Kadulla kulkee jatkuvasti muitakin automobiileja, joiden kaiuttimista huudellaan jotain. Tänään vastaan tuli kuorma-auto, jonka kääntymisaikeista ilmoitti heleä naisääni.
4) Itsekseen höpisemistä ei katsota pahalla. Omia tekemisiään saa vapaasti kommentoida myös yksin liikkuessa.
5) Kauppojen myyjät huutavat "irasshaimase" aina asiakkaan astuessa kauppaan. Myyjät laskevat yleensä vaihtorahat toiseen kertaan asiakkaan kanssa. Joissakin kaupoissa myyjä kantaa ostokset ulko-ovelle asti, kiittää ja kumartaa.
6) WC-istuimen päällä on usein hana, jonka alla voi pestä kätensä huuhtelun jälkeen säiliöön valuvalla vedellä. Vessapaperi on käsiin hajoavaa ohutta höttöä. Vessoissa ei ole käsipyyhkeitä, vaan kävijöiden odotetaan tuovan omansa. Aika usein on sentään ilmakuivain.
7) Joka kulmilta löytyy automaatteja, joista saa kylmiä ja kuumia virvokkeita. Kuuma tölkkikahvi on ehkä suomalaiselle yleisölle erikoisin juoma. Fukuokassa olen nähnyt yhden banaaniautomaatin lisäksi lähinnä juoma-automaatteja, mutta luotettavien lähteiden mukaan kaikenlaista muutakin on tarjolla aina ruoka-annoksista käytettyihin pikkuhousuihin.
8) Kaupungilla, varsinkin Tokiossa, näkee ihmisiä, joiden työ on vain pitää kylttiä pystyssä kadulla. Mielekäs duuni. Kaduilla on myös usein feissaajia, jotka jakelevat mainoksia nenäliinapaketin kera. Joka puolella näkyy univormupukuisia yleisiä järjestyshenkilöitä, jotka järjestelevät polkupyöriä, pitävät paikkoja siisteinä tai ohjaavat liikennettä, vaikka sitä ei olisikaan.
Unelmaduuni Shibuyassa.
9) Täällä on siistiä! Ihmiset eivät heitä roskia maahan, tai jos joku heittäisikin, niin se korjattaisiin nopeasti pois. Jotkut ravintolat tosin laittavat jätesäkkinsä kadun varteen pois haettaviksi, ja pari kertaa olen nähnyt sellaisen kadulle levinneenä. Kadulle räkiviä ihmisiä on myös näkynyt muutama.
10) Käytännössä kaikkialla voi tuntea olonsa turvalliseksi. Ei todellakaan tarvitse pelätä, että kukaan tulee jurrissa tai aineissa tai muuten vaan haastamaan riitaa tai ryöstämään kadulla. Naisia varoitellaan ahdistelijoista, mutta niitäkin taitaa olla paljon vähemmän kuin muualla. Koulussamme aloittaville tytöille ja naisille jaetaan hälyttimet, jotka pitävät sellaista palohälytin-ulinaa kun sokan vetää irti.
Viikonloppu oli uninen. Nukuin sekä lauantaina että sunnuntaina yhteen päivällä ja lähdin ulos kahden kolmen maissa.
Lauantaina fillaroin katsomaan keskiaikaisen Fukuokan linnan jäännöksiä ja niiden vieressä olevaa kuuluisaa Ohorin puistoa. Linna oli tosi rauhallinen ja hiljainen, ja sen huipulta aukeni hieno näkymä kaupungin yli. Puistossa taas oli paljon väkeä, etenkin lapsiperheitä, viettämässä kiireetöntä sunnuntai-iltapäivää. Paikka oli tosi rento ja mukava verrattuna keskustan vilkkaisiin katuihin.
Sunnuntaina datailin kotona useamman tunnin ja lähdin kolmen aikoihin nälkäisenä keskustaan raamenille. Sieltä pyöräilin joen toiselle puolelle Canal City -kauppakeskukseen ajatuksena tutustua vaatekauppojen tarjontaan, mutta mielenkiinto lopahti jo ensimmäisessä kaupassa, kun yli-innokas myyjä persrapuili jatkuvasti, vaikka olisin halunnut vain rauhassa katsella mitä on tarjolla. Tavaksi tulleen kahvinjuonnin varjopuolena olin myös vähän jäässä, kun päivittäinen annos oli jäänyt nauttimatta. Kauppakeskus oli jouluvalaistu upeasti, joten muutama valokuva jäi sentään käteen.
Täyteläinen tonkotsu-raamen. 6,40 €
Canal City
Törmäsin viime reissulta tuttuun muumikahvilaan, jossa en kuitenkaan tällä kertaa käynyt. Oli hauska nähdä Suomen lippu ja kahvilan tunnuslause "Kaikki hauska on hyvää vatsalle" täälläpäin maailmaa. Tarjoilijakin sanoi suomeksi "kiitos" kun keväällä kävin jätskillä. Vain presidentin kuva ja sinivalkoinen kynttilä puuttuivat.
Muumikahvilan kuvat viime reissulta.
Kotitaloni ovella huomasin että perkele, avain oli jäänyt kotiin. Suomalaisella puhelinliittymälläni ei jostain syystä voinut soittaa huoltofirman numeroon, joten lainasin kännykkää talosta tulleelta pariskunnalta. Positiivista tilanteessa oli, että pääsin soittamaan ensimmäisen japaninkielisen puheluni, joka sujui ihan hyvin, vaikka pari kertaa pitikin kysyä "sumimasen?" Huoltomiestä odotellessani join kaksi tölkkiä kuumaa kahvia, ja pariskunta jolta lainasin kännykkää toi vielä lohdutuspalkinnoksi yhden tölkin kaupasta. Eipä ainakaan väsytä enää.
Kun huoltomies saapui, facepalmasin löytäessäni avainkortin huoneeni ovesta, ulkopuolelta. Pelkkä pääovesta kulkeminen jonkun muun perässä olisi siis riittänyt, mutta nyt kävi näin ja 5000 jeniä vaihtoi omistajaa.
Lähdin viime sunnuntaina Shibuyan hotellistani kohti lentokenttää viideltä aamulla. Hotelli oli varannut ja maksanut taksin valmiiksi. Täytyy sanoa, että japanilainen viiden tähden asiakaspalvelu oli muutenkin aika hyvää.
Fukuoka tuntui mukavan rauhalliselta, rennolta ja kotoisalta Tokioon verrattuna. Pienen etsinnän jälkeen löysin vielä fillarini telineestä satojen muiden joukosta. Poissaollessani se oli kytketty härveliin, josta sen sai irti 100 jenin kolikkoa vastaan. Kotiin palattuani loppupäivä menikin lähinnä nukkuessa ja Tokion muistelmia kirjoitellessa.
Viikko meni tavanomaisen opiskelijaelämän parissa, koululla ja kahviloissa oleskellen. Olen onnistunut elvyttämään soittotaitoni näppäilemällä koulun kitaraa aina välitunneilla ja koulun jälkeen. Tulee ihan lukio mieleen.
Perjantai-illan vietimme taas japanilaisten opiskelijoiden seurassa, tällä kertaa ryhmällemme varatulla karaokeklubilla, jossa 24 euron osallistumismaksulla sai syödä ja juoda niin paljon kuin ikinä halusi ja jaksoi.
Mikseri ja mätöt.
Karaoke-esityksien taso oli todella vaihtelevaa, mikä oli oikeastaan ihan hyvä juttu. Järkyttävimmät vedot poistivat suorituspaineet ja korostivat erinomaisia esityksiä entisestään. Paras show oli keski-ikäisen leppoisan aussimiehen tulkitsema Elton Johnin "Your Song", jonka hän lauloi puhtaan herkästi ja yleisön kanssa flirttaillen. Itse hoilasin duettona Ring of Firen ja isommalla kuorolla mainion saksankielisen Moskau-viisun. Natascha ha-ha-ha, du bist schön...
Herkkää Justin Bieber -tulkintaa.
Karaoken jälkeen johdatin kaksi japanilaista ja viisi eurooppalaista samaan izakayaan, jossa olin halloweenina. Moni japanilainen jätti tulematta, koska heillä oli luentoja seuraavana aamuna, lauantaina siis. Izakayassa hyödynsimme tarjousta, jolla sai kaksi ruoka-annosta ja nomihoodain, eli rajattomat juomatilaukset. Siihen nähden meno pysyi aika kesynä, ja lähdimmekin kaikki kotia kohti kahden tunnin ravintola-aikamme päätyttyä. Olisi hauska saada joukkoon enemmän bile-eläimiä, tai edes pohjoiseurooppalaisia viinasieniä.
Samanlainen setti kalmaria kuin viimeksi, mutta vähän säädyllisemmässä kunnossa.
Lauantain ohjelmaan kuului käynti Akihabaran kaupunginosassa, elektroniikan, animen ja muun otakutavaran ihmemaassa.
Matkustin ensin Shibuyasta metrolla kaksi pysäkkiä pohjoiseen, sitten kahdeksan pysäkkiä itään. Meno yhteen suuntaan maksoi 1,75 € ja kesti puoli tuntia. Tokion metrolla on loppujen lopuksi ihan helppo kulkea, vaikka linjakartta saattaakin aluksi näyttää hämmentävältä spagettikasalta.
Tokion metron linjakartta.
Akihabaraa.
Akihabarassa oli hauska tunnelma. Joka kulmalla seisoi kahvilaansa mainostavia söpöjä tyttösiä sisäkköpuvuissaan. Akihabara on tunnettu maid caféistaan, joissa ulkonäön perusteella valikoidut nuoret sisäkkötytöt palvelevat asiakkaita isäntinään (ja emäntinään). Meidot kadulla eivät olleet kovin innokkaita päätymään filmille. Ensimmäinen jolta kysyin ei halunnut kuvaan, ja toinen laittoi vaivihkaa lentolehtiset naamansa eteen kun salakuvasin kauempaa. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä kahvilaan tekemään 4,60 € maksava purikura-henkinen valokuvakortti palvelijattaren kanssa.
Mua ei saa hei kuvata vaikka mainostan kahvilaani hassuissa vaatteissa keskellä vilkkainta kaupunkia.
Kahvilassa oli enimmäkseen ihan normaalia porukkaa, mutta hassumpaa väkeä edustivat itsekseen naureskeleva otaku ja vanha parrakas ukkeli, joka joi mehuaan puoli tuntia ja selasi keräilykorttikokoelmaansa. Tyttöporukka nousi lavalle äänittämään fanidubbaustaan animesarjasta. Tarjoilijat taikoivat asiakkaiden kanssa ruokaloitsun, jossa tehtiin käsillä sydän ja sanottiin "moe-moe-kyuu!" Jotkut tarjoilijoista eivät olleet ainoastaan söpöjä, vaan myös suorastaan kuumia lyhyissä mekoissaan ja saappaissaan. Japanilaiset tytöt ovat yleisesti ottaen kivan kapeita ja solakoita.
Hotness.
Annos maid caféssa. Hinta 12,10 € ilman happy endingiä.
Kiertelin ihmeellisissä kuusikerroksisissa anime- ja figukaupoissa. Mistään ei harmi kyllä löytynyt Berserk-sarjan oheistuotteita. Elektroniikkaliikkeistä löytyi käytettyjä Thinkpadeja halvalla. Olin vähällä ostaa heräteostoksena 180 € maksaneen Acerin miniläppärin, mutta tuumin lopulta että parempi ostaa Suomesta, niin saa takuun ja suomalaisen näppäimistön.
Animeauto
Animebussi
Animeseinä
Linux-kahvila!
Kotimatkalla tv-toimittaja tuli pyytämään minua seuraavalla viikolla olevaan haastatteluun, koska olen ulkomaalainen ja osaan japania. Kerroin että ei onnistu, koska palaan huomenna Fukuokaan, mutta eipä kyllä kielitaitokaan olisi vielä riittänyt.
Illalla menin Markin tupareihin. Vieraat olivat enimmäkseen hänen työntekijöitään ja heidän japanilaisia vaimojaan. Oli kivaa, vaikka olinkin taas itseäni kymmenen vuotta vanhempien seurassa. Japanilaiset naiset puhuivat erinomaista englantia ja olivat sellaisia lempeitä ja fiksuja ihmisiä joilla on jalat maassa. Tarjoilut olivat niin maittavat ja riittoisat, että Markin suunnitelmat pitsan tilaamisesta muuttuivat vitsiksi.
Ruoka oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi!
